Kahden kympin kriisi...

Jännä juttu, mutta vasta näin jälkeenpäin sitä tajuaa miten iso muutos siirtyminen työelämään opiskeluelämästä on. Oikeasti. Toki näkyviä vaikutuksia on taloudessa ja päivärytmissä, mutta minun kohdallani isoin vaikutus on se, miten minäkuvani on muuttunut tai oikeastaan pikemminkin tarkentunut sen jälkeen, kun siirryin täyspäiväisesti työelämään.

Olen näet saanut huomata, että sitä kun on töissä ja joutuu yhden sun toisenlaisen uuden kokemuksen eteen, niin rupeaa tekemään uudenlaisia huomioita itsestään. Esimerkiksi sitä huomaa, minkälaisissa tilanteissa ahdistuu ja minkälaisissa tuntee itsensä vapautuneeksi, mitkä asiat ylipäätään stressaavat tai ahdistavat, minkälaisesta tekemisestä pitää ja nauttii ja niin edelleen. Suurimpana asiana olen oppinut asioita itsestäni, ja mikä yllättävintä, on tullut huomattua olevansa oikeastaan kaikkea muuta, mitä on joskus luullut (tai toivonut) olevansa.

Onkohan tämä se kahdenkympin kriisi, mitä en koskaan ajatellut kokevani?

Tässä muutamia asioita, jotka olen todennut harhaluuloksi vain lyhyen työelämässä olemisen jälkeen:

1) Olen sosiaalinen ja avoin.

Niinhän sitä luulisi, mutta todellisuudessa ahdistun ihmisryhmissä (varsinkin työympäristössä). Mitä isompi ryhmä ja tuntemattomammat ihmiset, sitä vaikeampi minun on rentoutua ja saada jotain sanottua suustani. Olen hieman sisäänpäinkääntynyt ja analyyttinen; tykkään pohdiskella asioita rauhassa omissa oloissani ja sanoa oman kantani vasta, kun olen miettinyt asian tarkalleen. Ja ikävää kyllä, olen huomannut että työelämä ja siinä menestyminen suosii sitä supliikimpaa ihmistyyppiä...

2) Olen kunnianhimoinen ja rakastan haasteita.

Niin, näillä sanoin luonnehdin itseäni ties kuinka monessa työhaastattelussa (sekä kesätöiden että vakipaikkojen) aikoinaan, ja nyt saan huomata, että olen lasketellut suustani emävaleita. Kyllä, haluan aina tehdä parhaani ja yltää hyviin suorituksiin, mutta ahdistun kilpailuhenkisyydestä ja siitä, jos minuun ladataan sellaisia odotuksia, jotka tiedän että minun on vaikea täyttää luontaisista piirteistäni johtuen. Hajoan paineesta ja itken ahdistustani, jos minulle annetaan vaikea tehtävä (ts. tehtävä josta minulla ei ole mitään kokemusta), josta hyvin tai huonosti suoriutuminen voi vaikuttaa siihen, miltä vaikutan kollegoiden ja esimiehen silmissä. Eli isot ja yllättävät näytön paikat eivät todellakaan ole minua varten. Tiedän kuitenkin pärjääväni hyvin, jos saan syventyä asiaan ajan kanssa ja oppia omaan tahtiini.

3) Haluan antaa kaikkeni ja menestyä, ja minusta tulee johtaja.

Työ ei ole minulle intohimo, enkä ole toistaiseksi päässyt kokemaan minkäännäköistä itseni toteuttamisen tunnetta työssä. Minulle on käynyt selväksi, ettei minussa ole johtaja-ainesta. Ehkä voisin johtaa pienempää tiimiä vuosien päästä, kun olen tullut asiantuntijaksi jollain tietyllä alueella, mutta minulle on selvää etten halua tavoitella mitään sen suurempaa johtajan pallia, koska en halua omistautua työlle henkeen ja vereen. Toisaalta minulla ei myöskään ole tarpeeksi hyviä vuorovaikutustaitoja ja ihmistuntemusta, jotta menestyisin johtajana. Ja pelkkä ajatuskin jonkinasteisesta tulos- tai myyntivastuusta ahdistaa minut kuoliaaksi. Ajatella, että olen joskus hakenut jopa myyntineuvottelijan ja -edustajan paikkoja! Ei enää ikinä.

Tällä hetkellä kamppailen jonkinasteisessa kriisissä itseni kanssa, kun pomo odottaa, että toisin itseäni ja mielipiteitäni enemmän esille, kun taas samaan aikaan olen perimmäiseltä luonteeltani syrjäänvetäytyvä. En halua tehdä isoa numeroa itsestäni tai tuoda itseäni esille, jos en tunne aihealuetta tarpeeksi hyvin. Pomon mielestä minun pitäisi ottaa enemmän riskejä. Mutta luonteeltani olen riskiä välttävä; valmistelen kaiken aina huolella ja olen hidas tekemään päätöksiä. Haluaisin vastata pomon odotuksiin ja kasvaa siihen suuntaan mitä hän toivoo, mutta se tuntuu liian vaikealta.

Tulipas tilitettyä! Ei ole tosiaankaan helppoa olla työelämässä, ei varsinkaan kun ei ole vielä itsellekään oikeastaan selvää, millaista työtä haluaisi tehdä. Toivon, että pääsisin joskus sellaiseen työhön, jossa tuntisin että voin olla oma itseni huoletta, ja voisin ainakin jollain asteella toteuttaa itseäni. Liikaa toivottu? :/

Nyt kun on puhuttu jo kiitettävästi sieluni syövereistä, niin voisin vielä jakaa sieluni tuotosta, tai siis rakkausrunon, jota kirjoittelin perjantai-yönä. Innostuin siis rakkausrunoista, kun ajattelin sellaisen liittää häiden kutsukorttiin. Joko luotan johonkin enemmän tai vähemmän kuuluisan runoilijan tuotokseen, tai sitten voisin periaatteessa tehdä runon itsekin. Raapustelin seuraavankaltaisen runon sen hetkisistä ajatuksista; tätä en kuitenkaan varmaan tule kortissa käyttämään:

Yhdessä

Yhdessä
meidän on helpompaa olla.
Ei silti, etteikö arki ajaisi esteitä eteen,
ettetkö sinä joskus katselisi samaa veden pintaa
vähän eri valossa.
Mutta kuitenkin,
on helpompaa olla
kun voi vaan olla siinä, ja tietää
että olet siinä huomennakin, vaikka olenkin minä
Sinä näet kaiken, alasti, rumana
mutta sinä rakastat.